Salapussailijasta maratoonariksi – minun juoksutarinani

Karoliinalle juoksu on yksi tapa olla vapaa. Hän on juossut niin Aasiassa kuin Afrikassakin sekä kotimaan kamaralla. Vei kuitenkin tovin, ennen kuin juoksusta tuli Karoliinalle ykköslaji.

Kun olin 13-vuotias, äitini osti minulle Uudenkaupungin Eka-marketista Nike Pegasukset. Kuten tarkan markan länsisuomalaiset pruukaavat tehdä, sain 3 numeroa liian isot kengät. On sitten kasvuvaraa. Juoksin näillä kanooteilla seitsemän vuotta. Jalkani ei kasvanut senttiäkään. Eikä kasvanut myöskään innostukseni juoksuun. Juoksin koska näin oli ollut suvussani tapana tehdä. Enoni ja isäni juoksivat Ruissalon maratoneja, minä juoksin kolmen kilometrin lenkkiä ja mietin, että eipähän ainakaan tarvitse imuroida kotona.

Teinivuodet veivät mennessään ja sain uutta juoksumotivaatiota; sanoin äidilleni meneväni juoksemaan vaikka oikeasti pussailin poikaystäväni kanssa hänen moponsa (viritetty monkey) päällä. Äiti ihmetteli miksi haisin bensalta tullessani lenkiltä. Selitin juosseeni vilkkaan tien viertä. Jo tuolloin juoksusta tuli minulle tapa olla vapaa, vaikka en sitä teinikiukuissani varmaankaan vielä ymmärtänyt.

Työkenkinä lenkkarit

Parikymppisenä asuin muutaman vuoden Aasiassa ja Afrikassa. Vietnamissa juoksin aamuisin tai chi -tunnille puistoon. En juossut koska halusin vaan koska halusin nukkua hieman pidempään ja juosten pääsin nopeammin. Jälleen kerran jalassa oli Pegasukset. Tällä kertaa ihan oikean kokoiset. Afrikassa juoksin koska se oli tapa nähdä maisemia. Ja ainoa tapa urheilla.

Kehonpainoharjoittelusta ei silloin kukaan ollut kuulutkaan joten hien pintaan saadakseen oli laitettava tossut jalkaan ja tossua toisen eteen. Yllättäen huomasin nauttivani juoksusta ja vapauden tunteesta. Punaisen maan värjäämistä kengistä. Kosteasta ilmasta. Vieressä juoksevista lapsista.

Palatessani Suomeen aloitin työt sairaanhoitajan päivystyspoliklinikalla. E.R-ohjelmasta olin oppinut, että näpsäkät sairaanhoitajat käyttävät töissä lenkkareita. Ei terveyssandaaleita. Vedin taas jalkaan Pegasukseni ja juoksin niillä myös kotiin pitkin Hietaniemen hautausmaata, ohi Sibelius-monumentin, iltavuoron jälkeen hiljenevässä kesäyössä.

Kotimatka rantoja ja puistoja pitkin oli tasan 10 kilometriä. Juoksin samaa vauhtia aina, aikaa kului tunti. Asuinpaikat ja työpaikat vaihtuivat. Vuosia kului 10. Matka ei muuttunut, eikä vauhti. Juoksin 10 kilometriä muutaman kerran viikossa. Sen minkä nyrkkeilyltä, joogalta, kuntosalilta ja tanssitunneilta ehdin.

Kilpailuvietti herää

Syyskuussa 2014 olin lähdössä hotjooga-tunnille. Matto kainalossa, hikipyyhe repussa. Eräs ystäväni sattui soittamaan ja tuttuun tapaansa hän kettuili siitä, että menen venyttelemään enkä juoksemaan vaikka naapurissa oli juuri alkamassa Vuosaari-juoksu. Kilpailuhenkisyys ja näyttämisen halu heräsivät. Vedin jalkaani Niket (Freet, eli aivan onnettomat yhtään mihinkään muuhun kuin kaupungilla tepasteluun) ja ilmoittauduin puolimaratonille. Mieheni juoksi myös. Kun minä ja Free-tossuni raahauduimme viimeisillä voimilla maaliin ajalla 2.36, oli mieheni ehtinyt käydä kotona suihkussa, laittamassa ruokaa ja fillaroida vastaan maaliviivalle.

Juoksu-urani on siis ollut vuoteen 2014 asti vähintäänkin satunnainen. Juoksu oli minulle oheislaji, tapa kokea vapauden tunne mutta silti se oli vain laji muiden joukossa. Puolimaratonin jälkeen jokin päässäni kuitenkin naksahti. Hyvään suuntaan. Hankin kunnon lenkkarit, valmentajan ja löysin oman näkökulmani juoksuun. Se oli edelleenkin vapaus jonka rinnalle tulivat tavoitteellisuus, juoksun nautinto ja ilo. Ja halusin kokea tuon huumaavan maaliviivan hurman uudelleen.

Lajista toiseen poukkoilu vaihtui kuntosaliin ja juoksuun. Kasvatin vauhtia ja kestävyyttä intervalleilla ja pidemmillä matkoilla. Kasvatin lihasmassaa ja samalla yritin kasvattaa juoksukuntoa. Hyvästä valmentajasta huolimatta seinähän siinä tuli vastaan. En palautunut millään, lihakset olivat aina tukossa. Silti kaipasin maaliviivahurmosta, vauhdikasta ja rentoa juoksua, juoksun nautinto oli kadonnut ja sitä kaipasin ehkä kaikista eniten.

Ensimmäinen maraton

Juoksu jäi taas. Liian raskasta. Ei mitään järkeä. Parin vuoden ajan keskityin kuntosalitreeniin. Kokeeksi juoksin aina pari lenkkiä viikossa vain todetakseni että tahmeaa on.  Uskottelin itselleni että kyllä näin on hyvä. Sali kutsuu, juoksu jääköön. Vaan kuinkas kävikään.  Ilmoittauduin Geneven puolimaratonille ja aikani parani puolella tunnilla ja  se mikä istutettiin minuun ja jättikokoisiin Pegasuksiini 13-vuotiaana oli tullut jäädäkseen; juoksun palo.

Kesällä 2018 tulin niin sanotusti kotiin eli liityin Helsingin Juoksijoihin. Juoksuseurani kannustus, vinkit, treenit ja tuki siivittivät minut läpi ensimmäisen maratonini.  Maraton oli nautintoa, alusta loppuun. Aikatavoitteita minulla ei ollut, olin ainoastaan päättänyt juosta koko matkan hymyillen. Sen tein. Kuuluisaa seinää ei tullut vastaan, minä tepsuttelin jutellen niitä näitä 30 kilometriin asti minkä jälkeen sanoin heipat juoksukaverilleni ja otin loppukirin. Loppuaikani oli 4.50 ja maaliin tulin valtavan hymyn siivittämänä.

Ensi viikolla juoksen toisen maratonini. Tällä kertaa Pariisissa. Olen 37 vuotias ja juoksu on ollut osa elämääni 24 vuotta. Olen suhtautunut juoksuun vihaten, rakastaen, kyllästyen, odottaen, kaivaten, peläten, iloiten, huumautuen. Kaikki nämä tunteet ovat todennäköisesti läsnä myös Pariisissa. Juoksu on minulle laji, jossa minulla on mahdollisuus olla eniten oma itseni, juuri sellainen kuin sillä hetkellä olen. Juoksu on armotonta, se näyttää vammat, virheet ja tekemättömät treenit. Mutta juoksussa kaikki on myös mahdollista. Siinä voi voittaa itsensä, tehdä parhaansa, löytää uusi näkökulma ja nauttia juoksun hurmasta. Kaiken tämän minä aion tehdä Pariisissa, samalla kun seurakaverini kannustavat ja tekevät omaa parasta juoksuaan!