Vipen raportti Frankfurtin maratonilta, joka juostiin 28.10.2018. Teksti on pääpiirteittäin julkaistu aikaisemmin Boheemijuoksija-blogissa.

 

Enkka mielessä

Olen tavoitellut kolmen ja puolen tunnin alittamista jo kolmella edellisellä maratonillani. Ensin keväällä 2017 Rotterdamissa (3.39.53) ja saman vuoden lokakuussa Amsterdamissa (3.33.24), sekä keväällä 2018 Helsingin Spring Maratonilla (3.32.42). Edellinen ennätykseni 3.31.29 on Vantaan maratonilta vuodelta 2016.

Frankfurtin maratonin olin merkinnyt kalenteriin jo viime toukokuussa. 28.10.2018 olisi seuraava yritys.

Töitä on tehty ja kolme edellistä maratonia on analysoitu lähes puhki. Mikä meni pieleen ja mikä toimi. Mitä pitäisi oppia ja mitä tehdä toisin. Viime kevään maratonilla juoksijanpolven lisäksi myös lonkkien kalvot kiristyivät ja asennekin oli ankea. Tavoite karkasi viimeisen kympin aikana – silloin, kun tulos yleensä ”naulataan”. Maratonin sanotaankin alkavan vasta 30 kilsan jälkeen.

Valmistautumista kesästä alkaen

Kesän aikana olen työstänyt juoksuasentoani ja ryhtiäni sekä virheellistä lantionasentoani. Myös ponnistukseni on laiskanpuoleinen, ja olen yrittänyt muuttaa sitä niin, että askel irtoaisi napakammin maasta, jolloin uskoakseni myös lantio ojentuu paremmin. Syyskuusta asti olen tankannut rautaa, sillä varastoni olivat tyhjenemään päin.

Ja sitten se asenne. Frankfurtin maratonia edeltävällä keventelyjaksolla jouduin käymään sekä paksusuolen että mahalaukun tähystyksessä (raudanpuutteen syiden tutkimisen takia). Näistä operaatioista kuulee monenlaisia kauhutarinoita. Päätin olla spekuloimatta etukäteen, miten hirveää voi olla. Yritin olla mahdollisimman rauhallinen, koska se on ainoa asia, mitä voin tehdä.

Operaatiot menivätkin hyvin. Ajattelin, että samaa voisi soveltaa myös maratonille valmistautumisessa. Koskaan aikaisemmin ei ole ollutkaan viimeinen viikko ennen maratonia niin helppo kuin nyt, ja tankkasinkin nautinnolla. En ottanut stressiä mistään, en säästä, enkä vaatetuksesta. Rentous meni jopa niin pitkälle, että melkein myöhästyimme lentokoneesta.Ja sitten se asenne. Frankfurtin maratonia edeltävällä keventelyjaksolla jouduin käymään sekä paksusuolen että mahalaukun tähystyksessä (raudanpuutteen syiden tutkimisen takia). Näistä operaatioista kuulee monenlaisia kauhutarinoita. Päätin olla spekuloimatta etukäteen, miten hirveää voi olla. Yritin olla mahdollisimman rauhallinen, koska se on ainoa asia, mitä voin tehdä.

Jännitykseen ei koskaan totu

Maratonia edeltävänä päivänä lensimme Frankfurtiin. Päivä oli muutenkin täynnä ohjelmaa: numeroiden hakemista, expossa kiertelemistä, päikkärit, syömistä ja seurustelua. Jännitti, mutta se ei saanut kohtuuttomia mittasuhteita. Kisapäivänä aamupala maistui ehkä tavallista paremmin. Fyysinen ja psyykkinen jännitys oli kuitenkin tuttuun tapaan läsnä. Noin tuntia ennen starttia aloin tehdä lähtöselvitystä paluukoneeseen (kuluttaakseni aikaa), ja siinä tulikin jo muutama perkele päästettyä. Alkoi olla kiire vaihtamaan juoksukamoja, mutta onneksi lähtö oli ihan hotellin vieressä.

Omassa karsinassa jännitti ihan kamalasti ja meinasi itkukin tulla, jonkinlaisesta liikutuksesta. Tässä sitä taas ollaan tuhansien muiden kanssa. Seurakaveri tuli halaamaan ja toivottamaan onnea matkaan, se helpotti. Muutama minuutti ennen lähtöä heitin kulahtaneen neuleen ja kertakäyttösadetakin pois, irrotin vielä yhden vuotavan geelin vyötärökiinnityksestä, ottaisin sen ekana. Kädet geelissä lähdin siis matkaan.

Olin varautunut alun ruuhkaan ja syheröiseen reittiin, mutta pääsinkin etenemään hyvin. Otin mutkat tarkasti ja etsin sinistä katkoviivaa, jolla on merkitty maratoninmittainen reitti. Isoilla maratoneilla baanat ovat välillä niin leveitä, että ylimääräisiä metrejä kertyy sadoittain, jos ei ole tarkkana. Ja kun juostaan enkasta, silloin olen tikkana. Muutama muukin juoksi viivan tuntumassa, mutta mitään dramaattisia tönimisiä ei tapahtunut.

Kevyttä ja rentoa etenemistä

Alusta asti juoksu tuntui hyvältä ja kevyeltä. Ensimmäiset kolme kilsaa hujahti hetkessä ja vauhti tuntui sopivalta. Olin muutama viikko aikaisemmin käynyt maratontestissä, jonka mukaan maratonvauhtisen juoksun syke on noin 158. Pidin sykkeen 160 tuntumassa.

Ensimmäisten kilsojen aikana jännitys yleensä laukeaa. Hain omaa rytmiäni. Kolmen kilsan kohdalla muistelin jollakin maratonilla suunnitelleeni jo tässä kohden keskeyttämistä, tänään ei käynyt mielessäkään.

Ensimmäinen kymppi meni helposti. Ajattelin, että kävi tänään miten kävi, ainakin ensimmäinen neljännes jäisi mieleen vaivattomana ja mukavana etenemisenä (kympin väliaika 48.43). Sää oli mainio, noin kahdeksan astetta lämmintä, tuulta jonkun verran, mutta se ei alkukilometreillä juurikaan haitannut. Heitin reitin varrelle vanhat juoksuhanskat ja puffin, niitä en enää tarvinnut.

Koska sääennusteen ja reittikartan perusteella pystyi ennakoimaan hieman tuulen suuntaa, päätin jo lähtiessä juosta alun myötätuuliset pätkät pienellä riskillä, jos juoksu tuntuisi helpolta. Ja kun se tuntui, annoin mennä. Gps meni sekaisin korkeiden talojen keskellä ensi metreillä, joten laskin väliaikojani kilsatolpista, ja gepsin vauhdit olivat lähinnä suuntaa antavia. Vastatuulipätkät osuisivat todennäköisesti välille 28-36, sinne piti jättää sekunteja. Vielä kun tuo osuus alkaa olla maratonilla se, missä päivän kohtalo yleensä sinetöidään.

Ensimmäinen ainoa tuttu (ja rakkain) kannustaja oli 15 kilsan kohdalla. Vedettiin ylävitoset ja huusin, että hyvin menee. Noin 17 kilsan kohdalla ohi meni suomalainen juoksija, joka sanoi, että hyvä Helsinki. (Minulla oli Helsingin Juoksijoiden paita päällä). Vaihdettiin siinä muutama sana, ja totesin hänellekin, että hienosti on mennyt tähän saakka.

 

 

Pientä herpaantumista

Puolikas taittui aikaan 1.42.27. Fiilis oli hyvä, mutta tiesin, että tässä vaiheessa pitääkin vielä sujua. Ei siis mitään ylimääräisiä hurraa-huutoja. Samalla moodilla jatkoin eteenpäin. Jossakin 28 kilsan tietämillä mielessä kävi ajatus, että on tämä kyllä pitkä, yksinäinen ja armoton matka. Ensimmäiset väsymyksen merkit.

Mutta matka jatkui. Jossakin kohtaa tuli 30 kilsaa vastaan. Kuulostelin vasempaa polvea ja oikeaa lonkkaa, mutta mitään hälyttävää ei tuntunut. Väliaika 2.26.27.

Pieni notkahdus tuli 33 kilsan jälkeen. Matka alkoi painaa ja vauhdissa näkyi myös pieni hidastuminen. Olimme kuitenkin tuulisimmalla osuudella. Kannustajalleni huikkasin, ettei tämä enää niin helppoa ole. Hän huutaa takasin, että ryhti on hyvä ja fuck the wall! Ilahdun, koska olen juuri kohentanut asentoani. Ja sitkeästi laitan jalkaa toisen eteen. Mikään vamma ei vaivannut, ja se antoi toivoa. 35 kilsan kohdalla huutelin, että nyt minä vain väännän, ja annan mennä.

Jälkiviisas on aina helppo olla. Välillä 33-38 keskittyminen herpaantui hetkeksi ja meinasin vähän masentua, kun gepsin kilsat näyttivät vähän päälle vitosen vauhtia. ”Tässä ei pitänyt käydä näin”, ajattelin. Yritin kuitenkin olla liikoja hidastamatta ja menin niin sanotusti kilsa kerrallaan. Myös energiageelit alkoivat tökkiä ja huomasin, että kädet olivat turvonneet. Laitoin suuhun yhden suolatabun ja mietin hetken, onko energian imeytymisessä ongelmia. 35 kilometrin kohdalla otin viimeiset geelit ja päätin, etten laita loppumatkasta enää mitään alas suustani, en edes vettä. Mikään ei kuitenkaan ehdi enää imeytyä.

Viimeiset neljä kilsaa

Kun näiden tunnelmien jälkeen tulin 38 kilsan tolpalle ja tsekkasin väliajan, joka oli odottamaani parempi, fiilarit kohosivat. Laskin, että 5.30-vauhtiset kilsat riittäisivät tavoitteen eli 3.30-alitukseen. Mielialassa tapahtui aivan käsittämätön muutos, ja sain saatanallisen vireen päälle. 39. kilsa painui reilusti alle vitosen, seuraava vähän päälle, kaksi viimeistä ”luukutin” menemään niin paljon kuin kintuista lähti, otin useamman päänahan.

Olo oli epätodellinen, kun käännyin viimeisille metreille: kohti messuhallia ja maalia. Rekisteröin punaisen maton ja kellonajan, päätin vielä yrittää juosta myös bruttoajan alle 3.30, joten vedin maaliviivalle saakka täysillä. Sitten stoppi, kello kiinni. Mietin, itkenkö, mutta ei edes itkettänyt, vähän ehkä nauratti. Meinasin jäädä nojailemaan aitaan, mutta tajusin, ettei ole tarvetta ja lähdin kävelemään juoksijoiden mukana maalin jälkeiselle alueelle.

Epätodellinen olo

”Se oli siinä, mä tein sen”, kävi jotenkin mielessä. Joku laittoi mitalin kaulaan ja sanoin tehneeni ennätykseni, tyyppi ei kyllä reagoinut mitenkään. Jatkoin matkaa, koppasin kouraani alkoholittoman oluen, pullapalan ja jotakin vegaanimössöä. Joku antoi kertakäyttösadetakin, jota en edes avannut. Minulla oli kiire kannustajani luokse kysymään, oliko hän käynyt ostamassa tussin.

Niin, tussin. Hotellimme ulko-oven edessä katukivessä oli tähti. Rakkain kannustajani ja takapiruni oli luvannut, että jos teen enkan, hän kirjoittaa nimeni tähteen. Näin olisi varmasti tapahtunutkin, mutta tähti oli kadonnut maasta – tarina ei kerro, miten.

Frankfurtin maratonilla numerot olivat kohdillaan. Juoksunumeroni oli 1952, vuosi, jolloin Helsingissä pidettiin olympialaiset. Se on myös äitini syntymävuosi. Frankfurtin maraton oli myös kymmenes maratonini. Hupaisaa oli, että vielä hotellihuoneemme numero oli 358 (Suomen suunta soitettaessa). Minulle kaunein numerosarja oli kuitenkin nettoaikani 3.27.47.

Muutama päivä juoksun jälkeen fiilis kantaa yhä. Nyt ei tarvitse spekuloida, mikä meni pieleen. Olen ollut aidosti iloinen onnistumisestani ja olen sitä kyllä hehkuttanutkin. Ei siksi, että olisin mitään tähtiainesta, vaan siksi, että takana on valtava määrä kilometrejä, muutama (useampi) karvas pettymys, haasteita mm. hengityksen ja yöunien kanssa. Kymmenestä maratonistani kaksi on ollut kiitettäviä juoksuja, ja muutama ihan ok, ensimmäinen tietenkin klassikko. Lopuilla on vuodatettu hikeä ja kyyneleitä, haasteita on ollut ihan riittämiin, jos ei muuten, niin liian lämpöisen sään takia.

Vaikka maraton juostaan aina yksin, lämmin ajatus ja suuret kiitokset tuesta, uskosta ja kannustuksesta menevät oman seurani eli Helsingin Juoksijoiden luottotyypeille ja koko juoksugenrelle! Kiitos myös kaksoissisareni ja Inksu! Suurin kiitos menee rakkaalle takapirulleni <3!

Danke Schön Frankfurt!

Kuvat: MarathonFoto.